Erilaisuudesta vahvaan yhteiseen tekemiseen. Ei ole helppoa, mutta kuka mitään helppoa kaipaisikaan?

 Erilaisuus kutkuttaa, ahdistaa, kutsuu. kiukuttaa tai jotain muuta vastaavaa.

Erilaisuus herättää ja synnyttää tunteita äärimmäisistä positiivisista tunteista toisen ääripään negatiivisiin tunteisiin asti.

Työelämäkeskustelussa huomioni kiinnittyy erityisesti sukupolvien väliseen vastakkainasetteluun. Joko nuoremmat tai vanhemmat ovat niitä peripahuuden heijastumia tai syypää löytyy jostain muualta. Läheltä, mutta aina muualta.

Minun sukupolveni on pilannut kuulemma koko maailman tulevaisuuden. En tiennyt olevani osallinen mihinkään sellaiseen. Mutta ikäni antaa joillekin luvan olla minulle koko ikäpolveni myötä vihainen. Niin kuin samana vuonna syntyneitä yhdistäisi muka jokin yhteinen (salattu) tavoite. Sitä ei tapahtunut edes minun muinaisessa nuoruudessani.

Muinaiset Erkit ja Yrjöt eivät tee minusta jotain muuta kuin mitä olen. Mistä tämä  segmentoitu vihamielisyys oikein kumpuaa?

Vastaavaa vihamielisyyttä on eri sukupolvien lisäksi myös muiden ihmisryhmien välillä. Jos minun pitäisi ottaa vastaan kaikkien suomalaisten noin 160-senttisten ihmisten tekojen pohjalta, kokisin sen kovasti vääräksi.

Mistä tällainen vastakkainasettelu oikein kumpuaakaan?

Primitiivireaktiona prosessi toimii niin, että kun ärsytät toista, hän provosoi sinua kaksin mitoin takaisin. Tässä tulee harhahuteja. Väistämättä.

Kun ymmärrät, että neuvottelukumppanisi vedenjakelu on keskeytetty, voit tarjota apuja omistasi - tai sitten et.

Kun mahdottomien tilanteiden määrä lisääntyy, vaikuttamiselle otollisten tilanteiden määrä ja laatu korostuvat. Vihamielisyys ei vieläkään vie perille. Ehkä avara armollisuus antaa lisää pelivaraa?

Remonttijannet kuriin ja hieman lomafiiliksiä

Viimeisen viikon aikana olen saanut kaksi puhelinsoittoa remonttimyyjiltä. Ennen tätä en kai koskaan?

Ensimmäinen myyntihemmo oli ihan kohtelias, tyrkky tosin. Ihmettelin hieman, miksi hän lähestyi viemäriremontin (muistaakseni?) merkeissä juuri minua? Meidän perheessämme työnjako on sellainen, että mies hoitaa pääsääntöisesti remontit, päätökset ja suunnittelun teemme yhdessä. Mutta remonttireiskan kanssa viemäriremontista neuvotteleminen ei todellakaan kuulu minun 'tontilleni', eteenkään kun en tiedä meillä olevan minkäänlaista tarvetta sellaiseen.

Keskipituisen keskustelun jälkeen hän uskoi minua, etten aio ottaa aiheeseen minkäänlaista kantaa. Hän sitten yllättäen kertoi, että hänelläpä on siinä vieressään myös mieheni yhteystiedot ja totesi olevansa yhteydessä häneen. Noin viiden sekunnin kuluttua miehen puhelin soikin ihan näissä samoissa merkeissä.

Muutama päivä myöhemmin (viikonloppuna!) sain matkalla sienimetsään puhelun toiselta remonttijannelta. Hän ei antanut minulle koko lyhyen puhelumme aikana minulle sanan sijaa. Hän kysyi kyllä, olenko minä minä, mutta jatkoi samalla selittäen, että laatusyistä puhelu nauhoitetaan. Vasta sitten hän kertoi, mitä asia koski. Yritin heti aluksi kertoa, että hän keskustelee nyt asian kannalta aivan väärän henkilön kanssa. Janne luurin toisessa päässä ei vaivautunut katkaisemaan puhetulvaansa hetkeksikään, vaan puhui voimakkaalla äänellä päälleni. Yritin toisenkin kerran heti tuohon perään kertoa, että nyt menee aika ja puhelu hukkaan, mutta hän ei todennäköisesti kuunnellut ollenkaan. Ei ainakaan lopettanut omaa puheenvuoroaan. Erittäin huono tekniikka, jos aikoo tehdä kauppaa, väitän minä. Päätin julmasti sulkea puhelun. Hän kuulemma lähestyi sitten perään miestäni puhelimella samoissa merkeissä.

Käytiin miehen kanssa myöhemmin keskustelua tästä aiheesta. Ihmettelin kovasti sitä, miksi juuri minut (nainen) oli valittu kontaktiksi. Eihän kukaan ole noissa merkeissä ollut kiinnostunut minusta ainakaan sataan vuoteen. Miksi nyt yhtäkkiä?

Erityisen ärtynyt olin tämän myyntijannen jyräävästä ja piittaamattomasta asenteesta. Mitä ihmettä hän kuvitteli tekevänsä? Ikäviä laadunseurantanauhotteita itselleen ainakin.

Mieheni totesi, että olemme kai jo sen ikäisiä, että vanhuksia väijyvät remonttihuijarit ovat jo perässämme. Se oli vavahduttavaa. Ensinnäkin tietenkin siitä syystä, että kuka ihme voi ajatella, että meidän ikäisemme ihmiset olisivat jo jotain omaan ajatteluun kykenemättömiä myötäileviä helppohuijattavia? Hävytöntä! Mutta sitten toiseksi myös siitä syystä, että on aivan hirveää, jos tämä tulee jatkossakin olemaan tätä - remonttihyeenat vaanimassa puhelimen päässä sitä heikkoa hetkeä, kun et enää olekaan kaikkein skarpeimmassa kunnossa. Aivan mahdottoman hävytöntä!

Olen nyt päättänyt sen, että jatkossa nämä huijaushannut eivät enää vedätä eivätkä kiusaa minua. Aion pohtia jotain hankalaa ja harmittavaa heidän laadunvalvontatallenteilleen. En tiedä vielä mitä - onko sinulla ideoita tai omia kokemuksia?

Olinkin miettinyt uuden harrastuksen aloittamista. Ehkä tässä on jotain käytännönläheistä pureskeltavaa. Aion tehdä valituksia huonoista kokemuksista noihin tyrkkyfirmoihin jatkossa. Tietenkin vain aiheesta. Mielestäni se, etten saa parista yrityksestä huolimatta minkäänlaista puheenvuoroa riittää syyksi oikein mainiosti. Jos vain maltan, saatan ottaa myös puheluihin erityisen terapeuttisen otteen. Kuuntelen, odotan ja sanon kannustavia, mutta mitään kertomattomia lauseita väliin ja annan keskustelun jatkua vaikkapa kaiuttimella. Kaiuttimella kuuntelu on mainio tapa ottaa etäisyyttä ns. keskustelukumppaniin.

Jos se minusta yhtään riippuu, puhelinmyyntiahdistelijoiden hyökkäykset ikäihmisiä (ja muitakin) kohtaan eivät saa armoa.

No niin, sainpa sen pois mielestäni. Nyt täytyy siirtyä toteutukseen. Tuskin maltan odottaa seuraavaa huijaria 😠.

Lomakuvat on vielä lähes koskemattomina kovalevyllä (sinne ne olen sentään jo saanut siirrettyä). Melkein viikon mittaisen sienestystauon jälkeen kotiin saavuttua matkailuauton tyhjennyksen ja puhdistamisen jälkeen mieli paloi jo katsastamaan tuttuja sienipaikkoja.

Kuten edellisessä julkaisussa, tässäkin kuvat ovat käsittelemättömiä kännykkäkameralla otettuja kuvia, ne ovat nopeasti käytössä.

Uusia kauniita kantarelleja nousee yhä. Paljon löytyy myös vanhoja elämänsä ehtoossa olevia kantiksia. Huonokuntoiset sienet kannattaa tietenkin jättää noukkimatta. Uudet kantarellit eivät ole erityisen isoja eivätkä aina edes isoina ryppäinä. Kärsivällisyys palkitaan niiden kanssa.

Suppilovahveroita löytyy myös jo ihan mukavasti. Joistakin metsistä löytyy vain pieniä suppilovahveroita (tai kosteikkovahveroita) ja joistakin löytyy oikein muhevan isoja, joiden kanssa kori täyttyy huomattavasti nopeammin.

Matkalta muutamia kuvia kännykästä tyhjennettynä.

Kävin Yyterissä rentoutumassa hiekkaranta- ja dyynikävelyllä ennen Siikarantaan menoa. Syyskuinen Yyterin ranta on ihanan puhutteleva ja kuunteleva. Mahdottomasti askelia pehmeällä hiekalla ja vieläkin enemmän kaikkea hyvää ja hellivää oman mielen rakennusaineiksi. Kuvat dyynien puolelta.

Porin Siikarantaa - keli suosi ja helli. Viivyimme täällä kaksi yötä.

Yhtenä iltana oli pilvistä ja seuraavana yönä satoi monen päivän edestä. Ja päivällä oli taas kaunista.

Jossain vaiheessa loppumatkaa törmäsimme paikallisiin sumuvyöhykkeisiin. Aurinkoinen sinitaivas vaihtui hernerokkasumuun hetkessä - ja pian taas toisinpäin.

Kristiinankaupunki oli vierailukohteenamme ensimmäistä kertaa. Kuvat kaupungin kauniista vanhasta keskustasta ovat vielä koneella, mutta tässä kännykkäkuva Pukinsaaren leirintäalueelta ihan matkailuautomme vierestä. Kaikkialla pääsimme yöpymään meren ääreen 💖.

Loma tuli tarpeeseen - toisaalta ajankohta oli valittu ja varattu jo kauan sitten. Syyskuu on aivan mahtavaa aikaa Suomessa 🥰.

Yritän kovasti pitää kiinni parhaista loman oivalluksista tulevissa työruuhkissakin. Jokaisen pienenkin  loman jälkeen on aineksia oman elämän parantamiseen. Yritän olla palaamatta vanhaan, vaan mieluummin otan askeleen jos toisenkin eteenpäin - korjattuun uuteen suuntaan.

Ihana syyskuu jatkuu. Iloa, valoa, uudistumisen oivalluksia, energiaa, lepoa ja uteliaita ajatuksia sinulle 💝.

Luvattoman ihanaa syyslomaa viettämässä 🥰

Elämä aukaisee itsestään yllättävän paljon, kun vain löytää aikaa pysähtyä ja halua kuunnella. Sehän taas ei ole sitten ollenkaan helppoa tai edes luonnollista. Pysähtyminen ei ole töissä aina hyve, vaikka sen kuuluisi olla. Kuunteleminenkin tuntuu olevan töissä monesti joutopuuhaa, koska niin monet uskovat tietävänsä jo ihan riittävästi.

Suorittamisen puuskaa on 'helppo' jatkaa myös yksityiselämässä. Se kun tulee sieltä selkäytimestä ihan kuin luonnostaan. Ja niin me riudumme, kapenemme, supistumme ja harhaudumme.

Lomalla kaikkia fysiikan ja työelämän perustotuuksia uhmaten päätän pysähtyä. Ja kuunnella - itseäni ja elämää. Siinä aina viisastuu vähän kerrallaan.

Olen edelleen sitä mieltä, että syyskuu on yksi vuoden parhaista (loma)kuukausista. Kesän suorituslomailu on tiessään ja voi keskittyä ihan itseensä, puolisoonsa, lemmikkiin ja pohdiskeluun. 

Pixie sai matkailuautoon oman korokkeen. Nyt hän näkee (turvavöissä) ikkunasta ulos koko matkan ajan jopa lepoasennossa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Pixie malttaa levätä melkein koko reissun ajan. Tässä alussa oli vielä vähän päivystämistä.

Suttuinen matkakuva näyttää Pixien kakkospäivän rentoutuneisuuden. Tämä oli ihanaa 🥰.

Tässä Pixie on parin matkapäivän jälkeen siirtynyt meidän lounastaukomme aikana apukuskin paikalle. Minä jonottelin ulkona ja kuvasin samalla ikkunan läpi koirulia. Avaimet olivat lähellä asioivalla miehellä.

Olemme matkanneet länsirannikolla. Ilman mitään kunnianhimoisia suunnitelmia tai tavoitteita. Kotona on kotivahti, minun huoleni rauhoittuvat myös siitä.

Tällä kerralla ollaan yövytty vain meren äärellä.

 

Koira kuorsaa minun paikallani. Mies nukkuu omalla paikallaan, valot ovat päällä, jotta pääsen kirjoittamaan kaiken rauhassa loppuun. Tänään olin jo epävarma viikonpäivästä. Joko loma tai dementia edistyy kiitettävästi 👍.

Matkalla pitkin Länsi-Suomea ja katseltuani täälläkin hakattuja, tiukasti kuritettuja metsiä ja avohakkuita, haaveilen metsien suojelemisesta. Joutomaiden metsittämisestä ja jo olemassa olevien metsien suojelemisesta. Mitä tässä voisi ilman rikkauksia tehdä? Sielu huutaa oikeiden ja aitojen metsien perään. Sellaisten, missä puut ovat eri-ikäisiä ja erilajisia, maapohja kasvaa aitoa metsän aluskasvillisuutta eivätkä hakatut taimet tai edellisen hakkuun kivet tee metsässä etenemisestä melkein mahdotonta.

Tämän päivän lounaspaikalla seurasin (katseellani) useaakin 'vanhempaa' edelläkävijääni. Reippaiden taivaltajien lisäksi joukossa oli niin fyysisesti kuin henkisestikin rauhallisempaa porukkaa. Tuli taas kannustusta itselle pitää omasta terveydestä huolta - ihan itseni vuoksi 💖.

Ihanaa syyskuun jatkoa! 🍂

Miniloma teki ihmeitä - niin kuin lomat aina 💖

Kävimme miehen kanssa minilomalla. Pitemmänkin loman olisin mieluusti ottanut, mutta nyt on otettava lomia päivä kerrallaan sinne, minne ne ilman isoa stressiä sopivat. Miniloma oli siis tässä tilanteessa aivan paras loma.

Pyysimme lapsilta joululahjoiksi koiran hoitamista kevätlomamme aikana. Se tuntui heistä silloin kovin pieneltä lahjalta, mutta kyllähän se työllisti heitä ihan kunnolla. Koiran hoitajat takasivat meille mahdollisuuden lähteä jonnekin ihan kahdestaan. Jopa lentämällä.

Sopivan kalenterimahdollisuuden vaaniminen oli tarkkaa ja pitkäjänteistä työtä. Oman uuden työni vuosikello ei ole vielä ihan hahmottunut, joten kiireiden ajoittumista piti seurata ja arvioida pitkään. Päädyimme lopulta valmismatkalle Kroatian Dubrovnikiin. Jos joskus menemme vielä uudelleen Kroatiaan, matka on aivan erilainen. Mutta tämä matka oli tähän tilanteeseen ihan paras mahdollinen.

Päädyimme meren rannalla olevaan hotelliin - merinäköalalla. Parvekkeella tuli kolmen päivän aikana vietettyä aikaa ihan mukavasti. Kallistun edelleenkin enemmän huoneistohotellin puoleen, mutta näin lyhyt loma meni ihan kivasti vähän paremmassa hotellihuoneessakin.

Etenkin näillä meidän kahdenkeskisillä reissuillamme olen oppinut arvostamaan järjestettyjä retkiä. Meillä oli perillä kolme matkustamatonta lomapäivää. Ensimmäiselle varasimme matkan Korculan saarelle. Pysähdyimme ensin Stonin kaupungissa, missä suola-altaiden vierestä sain erinomaisesti sään vaihtelua kuvaavan kuvan. Tässä vuoren laki on pilven peitossa, pari tuntia myöhemmin aurinko paahtoi pilvettömältä siniseltä taivaalta ihan kaikella voimallaan.

Googlettelin Kroatian säätä kevyesti, mutta mitään havaintojamme tukevaa ei pölähtänyt näytölle. Minusta sumun/usvan ja pilvettömyyden nopea vaihtelu on eksoottista ja mielenkiintoista. Se  teki kuvausympäristöstä vaihtelevaa ja tasasi paikoittaista kuumuutta.

Korculan saarelle matkasimme loppumatkan isolla veneellä. Bussi jäi odottamaan Orebician kylän satamaan.

Korculassakin oli vanha kaupunki, jota ympäröi suurelta osin vanha muuri. Osin vanhaa muuria oli myös purettu tarpeettomana. Marco Polo on asunut Korculan saarella, joidenkin tietojen mukaan jopa syntynyt siellä. Emme ehtineet käydä vanhaa kaupunkia kauempana. Sieltä löytyi myös monia ravintoloita, joista mekin löysimme oman suosikkimme.

Paluumatkalla pysähdyimme luomuviinitilalla maistelemassa paikallisia viinejä. Päivä oli pitkä, antoisa ja täyteläinen 💖.

Toisena päivänä kävimme tutustumassa kaapelihissillä 405 metriä korkealle Srt-vuorelle. (Huomaa, miten kroatian kielessä säästellään vokaaleja 🤭).

Palattuamme hissiretkeltä suuntasimme (Dubrovnikin) vanhaan kaupunkiin. Se oli kiehtova, mutta hieman niukasti opastettu. Oli vaikea tietää, missä oli ja mihin suuntaan piti kulkea päästäkseen haluamaansa paikkaan.

Löysimme monen mutkan kautta myös lopulta lounaspaikan. Ravintoloitahan oli siis todella paljon. Ongelma ei ollut siinä, vaan pienissä asioissa. Kun vihdoin löysimme ravintolan, jonka menu herätti toiveita, huomasimme, ettei ravintolassa ollut yhtään vapaata pöytää. Emme halunneet jäädä odottelemaan, vaan jatkoimme matkaa.

Seuraava lounaslistallaan houkutteleva ravintola oli jonkin aikaa talsittuamme jo melkein hyppysissämme. Sitten tuli tarjoilija. Hän hehkutti tuoreita meren antimia - ja varmasti ihan syystä. Me emme vain olleet juuri silloin syömässä mitään meren elävää. Kun kerroimme sen tarjoilijalle, hän tyrmistyi siinä määrin, että vetäytyi takavasemmalle eikä palvellut meitä enää ollenkaan. Se oli sen ravintolan tarina meidän listallamme.

Vastaavan tyylinen erehdys tuli vastaan myös Korculan saarella, jossa pizzoihin ja pihveihin (mainoksen mukaan) erikoistunut ravintola ilmoittikin, ettei heiltä saa pizzoja kuin vasta illalla. Löysimme sitten lopulta ravintolan, missä minä sain maittavan salaatin ja mies erittäin maukkaan pihvin.

Kaiken kulkemisen jälkeen löytyi hyvä ravintola myös Dubrovnikin vanhasta kaupungista.

Kaiken rinnalla selvisi, että veljeni maailmalta (= Suomen ulkopuolelta) on saanut perintöveroilmoituksen ja minä en. Vinkin saatuani löysin laskun OmaVeron sivuilta. Mutta mitään ilmoitusta en ole saanut sen paremmin postitse kuin sähköpostinkaan kautta.

Täytyykin pistää kyselyä kiinteistövälitykselle kuolinpesän asunnon tilanteesta. Ja neuvotella sitten veljen kanssa jatkosta.

Olo on ihanan rentoutunut. Paikan vaihtaminen auttaa melkein aina rentoutumaan. Huomenna pääseekin työhaasteiden pariin ihan uudella asenteella 💖.

Kiitos, lapset, lomasta! 💖🥰🌿🌼🤸‍♀️🐓🎈🥳.

Päästiinpä lomalle alkuvaikeuksien jälkeen 🤗

Päästiin kuin päästiinkin lomalle täksi viikoksi, vaikka viime viikonloppuna näyttikin aika pahaenteiseltä. Miehen selkä äityi siihen kuntoon, ettei matkalle lähtemisestä arvannut haaveillakaan. Levolla, liikkeellä ja lääkityksellä saatiin selkä rauhoittumaan lopulta matkakuntoon. Toki matkalle lähdettiin päivää suunniteltua myöhemmin ja matkaa kutistettiin siten yhden päivän verran. Nyt matkalle pääseminen tuntui kuitenkin sitäkin arvokkaammalta asialta.

Tavallisesti suunnittelen kevät- ja syyslomiamme melkoisella pieteetillä, mutta tänä syksynä mentiin huomattavan paljon tavallista kevyemmällä suunnittelulla. Aika oli kortilla, joten vähempi suunnittelu sai riittää. Pääasia oli päästä kotoa pois irti arjesta.

Olemme liikkeellä vuokratulla matkailuautolla ja huomenaamulla suuntaamme kotiin. Matkailuauto sopii koiralliselle ihmiselle erittäin mainiosti lomavälineeksi. Pixiekin on oppinut jo vuosien aikana paljon matkustamista, odottamista, epävarmuutta ja yllätyksiä. Se kun ei ymmärrä niin paljon meidän matkaselostuksistamme ja sille kaikki on kuitenkin matkan varrella aika yllättävää. Kuten se, että joko nyt pysähdytään? Jatketaanko tästä vielä? Hei, minne tuo isäntämies oikein menee? Aikooko se jättää meidät tänne kaksin? Ettehän lähde mihinkään ilman minua? Ja niin edelleen.

Tänään saavuimme Kotkan Santalahteen. Tutuille ja kauniille rantakallioille piti suunnata heti pienen huilihetken jälkeen. Onneksi Varpu-myrsky oli jo kaikonnut ja aurinkokin kaivautui esiin pilviverhon takaa.

Huomenna siis kotiin. Ihana matkalla, vieläkin ihanampi sitten taas kotona. Sienestyshermo väpättää. Toivottavasti viikonloppuna keli on suotuisa ja on järkeä lähteä metsään 🍄🥰.

Isän vointi vaihtelee, lomamatkasta esittelyssä Kalajoen hiekkasärkät

Sain muutama päivä sitten hoivakodista tekstiviestin isän kuvan kera. Olivat käyneet ulkoilemassa ja isä ainakin kuvasta päätellen nautti ulkoilusta ja säästä oikein olan takaa.

Tuli oikein hyvä mieli tästä 🥰.

Eilen illalla soittivat hoivakodista - isälle oli noussut korkea kuume. Tänään sain seurantasoiton, kuume oli laskenut ja ruokakin maistuu taas. Olipa helpotus. Tulevan perjantaisen lomapäivän ohjelmassa on käydä Lahdessa tervehtimässä isää, viedä äidin perunkirjoitukseen tarvittavia materiaaleja isän edunvalvojalle ja palauttaa vihdoin ja viimein äidin apuvälineet sinne, minne ne kuuluvatkin.

Sitten takaisin lomamuistoihin 🥰. Vuorossa on kuuluisa Kalajoki ja sen hiekkasärkät. Kalajoen hiekkasärkät ovat olleet myös pitkään reissulistallani. Nyt vihdoin oli niiden vuoro.

Löytämältämme pysäköintipaikalta johti rantaan puiset raput ja pitkospuut. Jo ensi silmäyksellä näkee sitä, mistä hiekkasärkillä on oikein kyse.

Helsinkiin on täältä pitkä matka. Se on ihan makuasia, kumpi on kaukana ja kummasta.

Liikkeellä oli muitakin talvitakkisia ihmisiä, vaikka päivä osoittautui lopulta melkoisen lämpimäksi jopa meren rannalla.

"Dyynien syntymisen edellytyksenä ovat kulkeutumiseen sopiva hiekka, riittävän kuiva ilmasto ja riittävän voimakkaat tuulet. Kasaantumista edesauttaa rantavehnä. Hiekkasärkkien syntyyn ovat vaikuttaneet maankohoaminen, vallitseva tuulen suunta ja aallokko. Nykyisen Hiekkasärkkien alueen lentohietikon syntymisen syynä on arveltu olleen 1800-luvun puolivälin rajut metsänhakkuut, jotka käynnistivät herkillä hiekkakankailla hietikon liikkeellelähdön. Hiekka peitti sisämaan metsikön alleen ja kerrostui metrien paksuisiksi kerroksiksi. Alueella on myös riehunut 1830-luvulla metsäpalo. Vuoden 1869 isojakokartan mukaan metsää oli tuhoutunut tulipalossa myös laajoilta alueilta nykyisten raviradan ja myöhemmin Jukuparkin tienoilta.", kertoo Kalajoen historia -blogi.

"Kalajoen seutu vapautui veden vallasta vasta kivikauden loppupuolella, minkä vuoksi kunnan alueelta on tavattu vain joitakin kivikautisia löytöjä. Vakinaisesti asutus sai alkunsa, kun muutamat eräkävijät asettuivat Kalajoen ja Himanganjoen suulle. Seudun vanhimmat kylät ovat Pohjankylä, Eteläkylä ja Raumankari, jotka on perustettu todennäköisesti 1300- ja 1400-luvuilla. Väestön pääelinkeinoja olivat aluksi maatalous, kalastus ja hylkeenpyynti. Kalaa pyydettiin isoimmista joista ja merestä. 1400-luvulla merestä kohonneesta Maakallasta kehittyi 1500-luvulla tärkeä kalastustukikohta, jonne rakennettiin kymmeniä kalamajoja ja aittoja." kertoo Kalajoen kunnan historiasivu.

Tuonne kauas meren keskelle kävelin. Hiekka oli kaikkialla pehmeää ja pettävääkin. Nyrjäytin varpaani jossain vaiheessa. Vasta illalla huomasin kipeää varvasta tarkastaessani, että oli tumman sinipunainen.

Tyllejä tapasin ainakin kaksin kappalein matkallani. Lähelle en päässyt enkä edes yrittänyt. Toisella on vähän mustempi silmän seutu kuin toisella.

Ehkä tämä oli yksi matkamme teemoista: hienojakoista hiekkaa ja paljon. Sitä oli jo Hailuodossa, sitä löytyi Kalajoelta ja siihen jumitimme matkailuautomme Himangalla /ja pääsimme pulasta traktorin avustamana). Hiekkaa löytyi myös Mustasaaresta ja olisi sitä löytynyt Poristakin, jos olisimme sinne asti laskeutuneet. Vaan sinne ei tällä kertaa matka jatkunut.

Täältä matkasimme kuitenkin vielä tuonne Mustasaareen ennen kotiin palaamista.

Sula meri sytyttää minut maaliskuussa 💖

Saarenmaan reissu oli pikainen, täytyy palata sinne uudelleen ajan kanssa ja sulan maan aikaan. Meren rannat kutsuvat minua kovasti. Liejukeleillä sinne ei arvaa lähteä kokeilemaan. Kuten kotimaassakin on monta paikkaa, jotka eivät ole parhaita matkakohteita juuri nyt. Kotimaassa tosin hinauspalvelun kutsuminen on olevinaan huomattavasti helpompaa kuin vieraalla maalla.

Saaremetsan jälkeen suuntasin Kuressaareen, Saarenmaan 'pääkaupunkiin'. Ajattelin käydä kaupoissa ja syömässä. Kaupat valmistautuivat suurelta osin kesäkauteen - ainakin minun kokeilemissani kohteissa. Ruokapaikkojenkin suhteen kävi nolosti kiireen vuoksi. Mutta kaupunkielämä ei nyt muutenkaan ole ykkösjuttuni, joten ei haitannut.

Suuntasin takaisin Muhuun päin länsirannikon kautta. Navigaattori sai osoitteekseen rannan Asukassa. Löysin kuin löysinkin sieltä a) pysäköintipaikan autolle ja b) sulan, jäättömän meren rannan 🥰.

Ensimmäinen näkymä piti kuvata jo autosta, vaikkei pysäköintipaikkaa ollutkaan.

Pari kertaa ajoin reitin ristiin rastiin ja yritin olla välittämättä ja stressaamatta lautan aikataulusta. Pysäköintipaikka löytyi ja pääsin sulan veden ääreen. Se tuntui talven jälkeen niin mahdottoman hyvältä!

Pientä lumen kinkaretta jossain oli, muttei välitetä siitä.

Kauniin värisiä kiviä. Eikä muodoissakaan ollut valittamista 🥰.

Vaikka lauttamatkalla Viron mantereelta Muhulle tuuli mahaa kääntävästi, länsirannikolla oli leppoisaa, oikeastaan tyyntä.

On ihanaa palata työkiireiden keskellä näihin rauhoittaviin tunnelmiin. Näihin minä pysähdyn ja samalla hengittelen rauhallisesti.

Työhulluudestani huolimatta nämä reissut tulevat ensin. Näissä minä synnyn uudelleen, lataudun ja kasvan paremmaksi versioksi itsestäni. Tavallisesti maisemat ja reitit ovat fyysisesti raskaampia ja monin tavoin brutaalimpia. Silti sytyn niissä aina arvaamattoman paljon entistä isompaan liekkiin. 

Eikä tämä ainoa liekittävä aihe ole. Perhe ja lähimmät ystävät kantavat paljon 🥰.

Mistä sinä sytyt ja saat voimaasi?

Lomaa: Rauman Poroholma. Työtä: Vauhtia, prosesseja ja kaavioita unissa asti.

Saavuimme Rauman Poroholman lomakeskukseen sateisen hämäränä iltana. Paikka on ihan Rauman keskustan tuntumassa, keskustaan olisi voinut aivan hyvin kävellä. Sen sijaan päädyin kuljeskelemaan lähimaastossa ja sen jälkeen menin saunaan. En ole himosaunoja, mutta viileällä ja kostealla kelillä hyvin lämmitetty iso sauna, jossa saa olla ihan itsekseen, on aivan mahtava asia.

Ihmettelen edelleen, miten tuota paikkaa kannattaa pitää avoinna nykyisillä sähkön hinnoilla - noilla majoitusmaksuilla. Tämä oli ehkäpä edullisin paikka, missä olemme yöpyneet - silti kaikilla herkuilla varustettuna. Saunakin kuului siis majoituksen hintaan.

Kesällä sesonkiaikaan alue on varmasti kovasti vilkas. Syyskuun lopun arkipäivä sateisella kelillä ei ollut mikään turistirysä.

Laitureista löytyi pari isoa vanhempaa purjelaivaakin.

Hyvin nukutun yön jälkeen aurinko jaksoi taas paistella. Jopa näytti lahden toiselta puolelta katseltuna heti kauniimmalta.

Lahden poukamassa oli uimaranta.

Pieni kallion kumparekin mahtui rannalle.

Kuvassa tukkasotkia.

Ja tässä etualalla talvipukuinen silkkiuikku.

Vähän vielä pitemmälle käveltyäni tutustuin Marjaan, joka on asunut paikkakunnalla kymmenen vuotta. Meillä riitti juttua kuin vanhoilla tutuilla konsanaan 🥰.

Työelämäni puolestaan on siinä hektisessä vaiheessa, jolloin se tulee uniini. Olen parina yönä puoliunissani kehitellyt kovasti kaaviokuvaa siitä, miten skaalalla yksintyöskentelystä yhdessä työskentelyyn - samanaikaisesti (synkronisesti) ja toisaalta eriaikaisesti (asynkronisesti) työskentelemisen parhaat puolet tulevat esiin kehittämisen eri vaiheissa. Aihe ei ole tuulesta temmattu. Haluaisin kovasti kuvata prosessia yksinkertaisesti heille, jotka ovat jumissa ajatuksineen jossain yhdessä erityisessä vaiheessa. Kaavion kuvaaminen ei (selvästikään) onnistunut puoliunissaan, siihen käytetty aika oli vain täydellisesti pois hyvistä yöunista.

Olen myös pyrkinyt (tahtomattani) valmistautumaan seuraavaan työpäivään yön puoliunen aikana, vaikken ole muistanut, mitä seuraavan päivän agendassa oikein onkaan. Jossain vaiheessa kaikkeen varautumisen keskellä olen herännyt huomaamaan, että tämä ei toimi näin. Katsoin kännykästä kalenteriani ja helpotuin siitä, ettei aamupäivään tarvitsekaan valmistautua. Jos olisin ollut riittävän hereillä, olisin ymmärtänyt sen, että jos aamupäivään olisi voinut valmistautua, olisin jo tehnyt sen. Toisaalta, jos olisin ollut riittävän unessa, olisin todennäköisesti alkanut pian nähdä ihan toisenlaisia unia.

Ruumiitakin on jo muutamassa unessa syntynyt. Ja nyt on vasta tiistai. Eilen pidin metsälenkeillä kipeytyneen polven vuoksi vapaapäivää sienihuuhailusta. Se näkyi heti siinä, etteivät päivän työajatukset karisseet oikeastaan mihinkään ennen nukkumista. Toisaalta nykyiseen kiireeseen liitettynä työn muut vaihtelevuustekijät ovat nyt niin suuria, ettei sienimetsä enää oikein ratkaise ongelmia.

Elämässä on traagisia piirteitä, kun edes sienimetsä ei helpota päivän paineita riittävästi 🍄.

Vielä ihan sattuman varainen havainto sienimatkojen varrelta. Moni on kaivanut lehtipuhaltimen käyttöön syksyn lehtisadon odotellessa lopullista sijoittumistaan maan pintaan. Syksyn värien ihailijana ja tämän värikkään vaiheen jatkumisen toivojana olin sanaton (yksin omassa autossani, ei haitannut ketään), kun kulkemani tien varren talon isäntä oli lehtipuhaltimen kanssa siivoamassa syksyn lehtiä maasta - kuin myös pensaista. Ihan varmasti järkevää puuhaa samalla touhuamisella pyrkiä pudottamaan loputkin lehdet pensasaidasta, jotta työtä jäisi mahdollisimman vähän jatkoa varten. Ehkä kodissa ei ollut emäntää, joka olisi halunnut nauttia syksyn väreistä ihan viimeiseen tappiin asti?

Näin me vaan olemme erilaisia.

Mahtavaa lokakuun jatkoa! Vielä mennään vähän aikaa kesäajalla. Sitten siirrytään talviajan myötä vähän valoisampiin aamuihin.