Sain viimeksi tänään palaverissa palautetta: "Susanna, tuo ei ole hauskaa". Ymmärrän tuon tavallaan, sillä oma huumorini on mustaa ja hetkessä elävää. En tarkoita kenellekään mitään pahaa ja vuosien saatossa voisi kuvitella työkavereiden ja yhteistyöverkostojen jo oppineen tavoilleni. Olen pyrkinyt kehittämään sosiaalisia taitojani muita miellyttäviksi, mutta nähtävästi olen joidenkin mielestä vielä liian kaukana tavoitteestani.
Kirvoittelen kahden äärimmäisen vaihtoehdon välisellä maastolla. Joko alistun siihen, ettei persoonani sovi työyhteisöihin ja siirryn takavasemmalle tai ruokin katkeruuttani ja muutun epämiellyttäväksi myös itselleni.
On tavallaan hassua, että joidenkin silmissä kaikki tekemäni palvelukset ja auttamiset lakoavat tyystin 'erilaisuuteni' alla. Se, mitä aktiivisesti teen muiden eteen ei siis paina mitään lapsuudesta perittyjen taakkojen rinnalla. Ja niinkuin ne eniten kärsivät olisivat muka noita muita :-(
On puhuttu paljon sisäisestä asiakkuudesta, jonka tunnistan mielestäni enemmän kuin hyvin. Olen mielestäni hyvä muiden palvelija. Jos panostusta sisäiseen asiakkuuteen ei arvosteta, on motivaatio heikoilla. Etenkin, kun siihen liittää tuon erilaisuuden kummastelun.
Jos jotain tästä voi oppia, niin sen, että tee asioita ennen kaikkea itsesi vuoksi. Muiden arvostuksesta ei ole mitään takeita. Toisaalta isot asiat edellyttävät yhteisöllisyyttä ja yhteistä panostusta. Miten niihin päästään?
Erilaisuus voisi olla rikkautta. Luottamus rohkaisisi uuteen. Välittäminen olisi aikamoinen voimavara.
Ähtärin karhunpennut.
Voimia lokakuiseen viikkoon!