Opittavaa osaamista vai henkilökohtaisia ominaisuuksia?

Eilen, lauantaina, vietin tunnin verran pihalla retkituolissa kameran kanssa. Tänään (sunnuntaina) vietin saman verran aikaa ulkona patiolla koiran ja käsitöiden parissa. Pixie jaksoi olla ihmeellisen hyvin haukkumatta - vain ne ihan pakolliset 👍.

Eilen aamupäivällä keli helli ja lintujakin kävi pihassa ihan kiitettävästi.

Sinitiaisten lisäksi talitiaisetkin kävivät ruokinnalla. Ne eivät käyneet pötkylällä, vaan nappasivat pähkinän palasia syöttöautomaatilta. Kuorittuja auringonkukan siemeniä on ollut aika vaikea löytää tänä talvena ainakin meillä päin 🤔

Järripeipot ovat saapuneet ihan viimeaikoina. 

Ja ihan oikea varpunen rautiainen kaikkien värikkäiden vieraiden keskellä!

Naakat hamuavat lumen tulon jälkeen esille laitettua talisiemenpötkylää.

Käpytikkakin saapui käväisemään, mutta ruokatarjonta ei kutkuttanut eikä houkuttanut.

Punarinnat huutelevat kesäloitsuilla ja naksuttelevat hiljaisilla äänillä. Pysyvät enimmäkseen todella piilossa.

Rastaat ovat taas täällä. Tässä räkättirastas, joka raksutteli omenapuussa, muttei sitten kuitenkaan laskeutunut nurmikolle noukkimaan matosaalista.

Pikkuvarpusia näkyy vähän enemmän kuin tavisvarpusia. Nekin ovat kuitenkin vähenemään päin.

Peipot laulavat meidät pyörryksiin. Lisäksi ne käyvät etsimässä makupaloja pihalta.

Lisäksi pihalla kävi fasaanipariskunta, harakka, talitiainen, ja jokin lokkikin lensi ylitse.

Kaiken muun ohella pysähdyn moninaisina vuorokauden aikoina miettimään sitä, mikä ihmisen elämässä on osaamista (opeteltavaa ja kehitettävää) ja mikä ominaisuuksia (annettua, ei muutettavissa). Tämä on nimittäin aika ristivetoa aiheuttava aihe. Jos tästä ei päästä yhteiseen ymmärrykseen työpaikan sisällä, kehittäminen on aika tuloksetonta. Siis minun mielestäni.

Ajattelen niin, että osaaminen on kaikkea sitä, jota voi kehittää ja jonka tasoon itsessään voi vaikuttaa. Ominaisuus on mielestäni sitä, mikä minussa on ja johon en voi omin toimineni vaikuttaa.

Jos keskustellaan vaikkapa kielitaidosta, tämä on aika helppoa juttua. Kielitaitoaan voi kehittää kuka tahansa oikeanlaisessa ohjauksessa. Taitotasosi voi olla mitä tahansa olemattomasta erinomaiseen. Toki taito vaihtelee valitun kielen mukaan. Tässä on kyse ehdottomasti osaamisesta.

Kun puhutaan ominaisuuksista, puhutaan niistä asioista, joita meissä on, mutta joita emme pääse muuttamaan omin keinoin. Kuten silmien väri. Pituus. Veriryhmä. Ja niin edelleen.

Näiden helppojen tapausten väliin jää paljon harmaata aluetta, joista olemme yllättävän usein eri mieltä.

Osaaminen ei ole sama asia kuin lahjakkuus (ainakaan minun mielestäni). Joku voi olla musikaalisesti lahjakas, mutta vaatii työtä ja opettelua, että lahjakkuus kääntyy osaamiseksi. Jokainen voi opetella ja oppia musiikkia ja musikaalisuutta. Se on vain joillekin paljon helpompaa kuin muille. On kuitenkin ihan puskista huutelemista, ettei vähemmän musikaalisesti lahjakas ihminen voisi opetella musiikkia ja oppia siinä taitavaksi.

Musikaalisuudesta ei väitellä työelämässä. Enemmänkin vedotaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kun kyse on stressin sietämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä, uuteen heittäytymisestä tai muutoksiin sopeutumisesta. Näiden kohdalla on kutsuvaa uskotella itselleen ja muille, että kehittyminen näiden asioiden suhteen ei ole mahdollista, koska kyse ei ole taidoista, vaan henkilökohtaisista ominaisuuksista (joihin emme siis voi mitenkään vaikuttaa).

Mikä on sinun mielestäsi opeteltavaa työelämä-/yhteiskuntataitoa?

Ja mikä on vain henkilökohtaista ominaisuutta, johon ei vain voi itse vaikuttaa?

Edit 4.5.2024 Varpunen olikin rautiainen. Kiitos vinkistä, anonyymi!

Helvetinjärven kansallispuisto, Haukkajärvi

Kylmät ja sateiset päivät johtivat siihen, että työpäivän jälkeen kävin lomaviikon kuvien kimppuun. Vettä satoi tämän tästä oikein solkenaan ja ilma pysyi hyytävän kylmänä. Ulkoilu saa jäädä huomiseen.

Kävin lomallani Helvetinjärven kansallispuistossa. Olemme vuosia sitten käyneet miehen ja koiran kanssa mökkireissulla ollessamme Helvetinkolulla. Nyt päätin aloittaa päiväreissuni Haukkajärveltä Haukanhiedalta. Päivästä piti kuoriutua edellisen päivän sääennusteiden mukaan puolipilvinen, mutta kyllä se päivä ihan kokopilviseksi jäi. Lisäksi autoreitin reunoilla oli pienoisia aurauksen jäljiltä jääneitä lumikökköjä ja ojat olivat jäässä.

Haukanhieta oli kaunis.

Tunnelmaa latisti järvellä melova kanoottiseurue, jotka olivat puheliaita, kovaäänisiä ja laulunhimoisia. Kuulosti vappujuhlien loppupuolen sunnuntaiaamupäivän hoilotukselta. Oli virhe mennä kansallispuistoon sunnuntaina :-(

Tuossa selkäni takana oli teltta ja hieman taaempaa löytyi polttopuita ja keittokatoskin.

Västäräkki ei koskaan petä :-) Ei edes harmaana ja meluisana vapun jälkeisenä sunnuntaina ;-) Se keikkuu vastaan aina ja missä vain. Nyt se tepasteli vastaan tässä rannalla.

Väkeä riitti poluilla yllättävän paljon, mutta löysin rauhallisen paikan eväshetkelle. Innokkaat melojat olivat päätyneet rantautumaan tuohon lähelle ja tekivät kovalla ryskeellä siellä nuotiota itselleen. Minun eväspäikkani jäi sen verran katveeseen, että siellä oli melkein hiljaista :-)

Punarintoja kuulee ja näkeekin tämän tästä, mutta kuvaan niitä on ollut vaikea saada. Tavallisimmin se keikkuu joko piilossa tai puun ylimmällä oksalla niin, että kuvaan saa vain vatsan. Tällä kertaa kuvakulma oli hieman parempi, vaikkakin valo oli niukka, niin kuin koko päivän.

Matkalla ehdin näkemään myös kevään ensimmäisen sammakonkudun, vaikka osa lampien rannoistakin oli vielä kovasti jäässä!

Haukkajärven jälkeen suuntasin Helvetinkolulle, mutta pysäköintialue oli aivan täynnä autoja ja ihmisiä oli todella paljon. Hetken aikaa mietin, mitä tehdä, mutta sitten päätin vain suunnata takaisin kotiin. Reissu jäi hieman kesken, mutta kaipasin hiljaisuutta ja tilaa eikä paikka ollut siihen selvästikään omiaan.

Retki auttoi minua ymmärtämään paljon sitä, mitä luonnosta haen ja kaipaan. Omalla tavallaan hyvin seesteyttävä retki. Ja luonto on kuitenkin aina luontoa :-)

Ranuan eläimiä heinäkuulta

Kauniit unet eivät viihdy seuranani, kaikki muut senkin edestä. Kotipsykologialla tulkittuna syystalven häsläkiire ja tiukat tilanteet raivaavat tiensä uniini. Pitäisi kai malttaa pysähtyä paremmin. Kun kiireen kanssa juoksemisesta hidastaa hölkkään, ei se vielä kuitenkaan ole samaa kuin pysähtyminen, vaikka siltä erheellisesti ensin tuntuukin.

Yöllä oli ripsottanut millin verran lunta ja maasta se olikin jo sulanut. Taivas oli harmaa ja minä väsynyt. Ei tästä silti tylsä eikä yksitoikkoinen päivä tullut, kaukana siitä :-)

Silkkiuikkuprojekti jäi huilimaan, sillä eilen illalla löysin vielä viime kesänkin käsittelemättömiä otoksia. Silkkiuikkuannos tuli niiden myötä tältä kertaa täyteen ;-)

Viime heinäkuun Rovaniemen ja Ranuan reissujen kuvia pläräsin sitten sen sijaan. Vielä jäi niihinkin täysi katsomattomia kuvia joukkoon. Raakakuvien läpikäyminen on vain aikas hidasta hommaa.

Muutama kuva heinäkuulta - kaikki itse asiassa Ranuan eläinpuistosta :-)

Tiibetinhanhi oli ihan uusi tuttavuus.

Punarinta oli vapaalla jalalla, pesä nähtävästi ihan lähellä.

Jääkarhu ravisteli itseään kesken aterioinnin. Mitähän se hyödytti vedessä?

Ja hirviemo vasoineen.

Tunnistamattomia lintuja

Tänään poikkesin ohimennessäni märässä ja pilvisessä Kangassaaressa uudestaan :-) Kaksi lintulöytöä, joista vähemmän hohdokkaat kuvat (totta kai vain ja ainoastaan huonojen olosuhteiden vuoksi ;-)).

En tietenkään tunnistanut näitä paikan päällä enkä vielä kotonakaan. Ensimmäisen linnun ääntelyä kuulin paljonkin. Sen perusteella ei ollut ainakaan kirjosieppo. Näitä oli muuten kolme: mamma ja kaksi poikasta kokoeroista päätellen.

Toinen lintu oli aivan hiljaa, kuten kaverinsakin.

Ensimmäinen lintu oli hoikka ja pieni. Toinen oli kauempana, mutta ei varmaankaan varpusta isompi sekään. Arvelisin...

Ehdotuksia?